KUSETTAJA
|
Blogin etusivulle Takaisin blogissa tämän tarinan kohdalle 3.12.2019 Kusettaja ja aamuyön vieras Kusettaja totesi toissa yönä, kun heräsi klo 3.30 tarhoilta kuuluvaan helvetilliseen meteliin, että tämmöisestäkin huippunautinnosta jäisi paitsi, jos ei olisi ikiomaa ulkokoiralaumaa metsänlaidassa. Ei pääsisi munat huurteessa aamuyön pakkasella pihalle tarkastamaan/rauhoittamaan tilannetta. Ensimmäinen ajatus metelistä oli, että se perhanan viimetalvinen kettu on palannut. Ei ollut. Kuuran tarhan vieressä vilkkui punainen valo. Joku koira. No, Kuuralla on juoksu... Uros varmaan. Joo, harmaa norjanhirvikoirauros, rintakarvat pörröllään kuin herra 47:llä, kuiskutteli Kuuralle jotain. Oli laittanut koristeeksi oikein punaista valoa vilkkuvan pannan, kun lähti rimpsalle. (Kusettajan mielestä se valo oli kyllä lähinnä hintahtava.) Jörri louskutti viereisessä tarhassa niin hermoja repivästi kuin vain sammari voi. Kuuran tarhan toisella puolella Seita ja Saga elämöivät ilmeisesti kateellisena. Seuraavassa tarhassa Äijä mylvi kuin kiimainen biisoni. Lähinaapurit varmaan nauttivat aamuyöllä ko. serenadista. Hirvikoirauros hormonihuuruissaan oli kiinnostunut vain Kuurasta. Oli joko rohkea, tyhmänrohkea tai luultavasti vaan hyytelöksi muuttuneet aivot olivat valuneet palleihin, kun ei välittänyt viiden muun koiran mylvinnästä. No, painaahan tuommoinen hirvikoirauros sentään n. 25 kg eikä meidän lauman koirien yhteispaino ole paljoakaan yli 160 kg:n ja hampaita viisinkertainen määrä. MIEShormonit kai tasoittavat voimasuhteita. Kusettajan ja Kusettajattaren saapuessa paikalle, tämä ei toivottu koiravävykokelas ei antanut kiinni, vaan siirtyi pihan reunalle, kuseksi miehiset terveisensä meidän koirien merkkauspuihin ja hiippaili siitä pikkuhiljaa punavalo vilkkuen metsään ja lammelle. Äijä selvitti koko ajan tilannetta kantavalla äänellä. Se on erinomaisen toivottua aamuyöllä. No, takaisin sisälle ja Kusettaja laittoi terveiset paikallisiin fb-ryhmiin, että jos joku kaipaa tuommoista koiraa, niin mistä voi etsiskellä ja meni takasin nukkumaan. Yrittämään. Juuri, kun Kusettaja oli saamassa uudelleen unen päästä kiinni (klo 4.30), alkoi samanlainen helvetillinen meteli uudelleen. Tämä huikentelevainen hirvikoiraherra oli palannut tehotappi jäykkänä takaisin Kuuran tarhalle. Oli vissiin vakaa aikomus siittää pieniä harmaita alaskannorjalaisiamalamuuttihirvikoiria… (Se voisi olla aika hyvä metsällä. Se ajaisi ensin hirven ja sitten vetäisi saaliin maastosta…, jos ei jaksaisi itse sitä syödä kokonaan.) Kusettaja ja Kusettajatar meni taas pihalle yrittämään, jos saisi hormonihuuruisen urhon otettua talteen. Ei. Poistui jalat jäykkänä saman tien lammelle. Totesi ilmeisesti, että tuolla kimulilla on liikaa noita perhanan esiliinoja. Myös Äijä kannusti voimakkaasti ko. herraa poistumaan. Jörri louskutti muuten vaan… sammari, kun on. Loppuyönä ei harmaa enää palannut. Aamutoimilla erityisesti Seitalla oli kiinnostusta ratsata pihalle kuulumattomia jälkiä. Olikohan sen mielestä vongattu väärää toosaa? Kuura sihautteli härnäykseksi lisämerkkejä maastoon. Sagakin osoitti poikkeuksellista kiinnostusta jälkiin. Jörri ja erityisesti Äijä ruuttasivat kusta kuin painepesuri hirvikoiran jättämien merkkien päälle. Päivällä selvisi hirvikoirauroksen kotipaikka. Matkaa tuon uroksen kotoa meille on linnuntietä n. 1800m. Kyllä pitää nartun haista hyvälle, kun uros aamuyöllä karkaa kotoa ja suunnistaa tuon matkan pelkän hajuaistin avulla. Btw… hirvikoirauros oli koko ajan meidän pihalla aivan hiljaa (näinhän hirvikoirat eivät yleensä ole)... se ei varmaan tiennyt, että salanaiminen ei meidän pihalla onnistu. Muut koirat pitävät siitä huolen. Toiset nartut kiljuvat kateellisena ja urokset olisivat valmiit kokeilemaan, kuinka kovaa tuommoinen harmaa norjanhirvikoira kulkee, jos vähän perseestä maistaa. Toisten narttujen juoksuja odotellessa… Blogin etusivulle Takaisin blogissa tämän tarinan kohdalle |
© Kari Immonen